Julkaistu 27.7.2026

Ikimuistoinen koulupolku

Kouluajat piirtyvät muistoihin aika vahvasti hyvässä ja joskus myös pahassa. Enimmäkseen itsellä on kivoja muistoja Anttolan kirkonkylän vanhasta koulusta, jonka alaluokkia kävin puurakennuksessa, joka on vielä pystyssä. Aamunavaus kuunneltiin seisaaltaan ja siihen kuului luokan nurkassa seisova urkuharmooni. Järjestäjät avasivat ikkunat välitunniksi ja viereisessä koulun keittiössä paistui toisinaan oppilaille myös pullat. Meitä ekaluokkalaisia oli yhdysluokassa ensin 7 ja sitten luokalle tuli Marko, joka leikkasi minun lettinauhani melko ensi töikseen. Kakkosluokan pojat pistivät mokoman sitten järjestykseen, ja sain seuraavana päivänä ehjän valkoisen nauhan, joka oli kätkössä repun pohjakovikkeen alla, kun en uskaltanut äidille sanoa, että poika sen toi.

Koulun paikka vaihtui kolmannella luokalla keskelle kirkonkylää, pois metsän katveesta. Yhdysluokkaelämä jatkui, sillä Anttolassa oli tuohon aikaan jokaisella kylällä koulu ajan tavan mukaan. Sitten kouluja alettiin yhdistellä, eikä siinä sen kummempaa: meistä oli kivaa, kun aika ajoin tuli uusia oppilaita. Pekka Jormalainen oli keskusteleva opettaja, joka uskalsi antaa puheelle aikaa ja kirjoitutti päiväkirjaa luokan tapahtumista. Olisiko se ollut avain siihen, ettei juurikaan ketään kiusattu?

”Koulutus on voimakkain ase, jota maailman muuttamiseen voidaan käyttää”, Nelson Mandela on sanonut. Kaikki puolueet ovat yksimielisiä siitä, että koulutus on avain kaikenlaiseen menestykseen, niin taloudelliseen kuin tuottavuutta ja innovaatioita lisäävään talouskasvuun. Se vain on kovin hidas tapa nopeita muutoksia vaativaan nykyhetkeen. Kaikki pitää saada heti, epätasapaino oikaista siinä samassa ja oikotiet ovat houkuttavia.

Mitä jos pyrimme päinvastoin hitaampaan? Kirjoitetaan hitaammin käsin, luetaan pitkiä tarinoita, suositaan jatkokertomuksia ja istutaan keskustelemaan, kuten Pekka meitä 6. luokalla opasti. Ajatellaan enemmän, hyväksytään helpommin ja sallitaan viive. Luovuus pitää joutilaisuudesta, mielikuvitus rikastuu, kun osaa lukea ja keskittyä, ja keskustelun opettelu lisää argumentointitaitoa. Luin Hesarista mielenkiinnolla saksalaisesta koulukulttuurista ja demokratia-leiristä 10-vuotiaille.

Miksi ihmeessä me Mikkelissä keskitymme vain keskustelemaan koulun paikasta? Ei sillä ole väliä, väitän, kun olen monenlaisia kouluja käynyt ja nähnyt. Tärkeintä koulussa on luottamuksellinen ilmapiiri ja opetuksen laatu. Huolissamme voisimme olla lukutaidon rapautumisesta tai välinpitämättömyydestä toisia kohtaan tai bussien repimisestä: yhteisöllisyyden katoamisesta.

Ikimuistoisen koulupolun soisi nostavan hymyn kaikkien huulille. On tahdon asia järjestää olosuhteet hyviksi oppimiselle koulun seinien sisällä ja ulkopuolella. Paikka on täysin toissijainen huoli pienellä koululaisella: kunhan koulun voi ottaa toiseksi kodikseen, jossa kuitenkin vietetään päiväsaikaan monta tuntia. Meillä on tuo ihana vesistö joka puolella, ja kun kysyin taannoin paikasta puheen ollen omilta yläkoulun oppilailtani ihanteellista koulua, se piirrettiin järven rannalle.

Sari Noponen
Keskustan Mikkelin kunnallisjärjestön puheenjohtaja
Suomen kielen ja kirjallisuuden opettaja